Kaupunkilaisvarusväet eli porvarikaartit Suomessa

1600-luvun alussa Suomeen perustettiin Euroopan mallin mukaisesti porvarikaarteja puolustamaan kaupunkejaan. Jokaisen porvarin, mukaan lukien täysi-ikäset pojat ja rengit, oli kuuluttava nähin. Lähinnä kruunun aloitteesta muodostettiin kaartit sota-aikojen tilapäsesti aseistetuista porvarijoukoista. Sodan uhatessa 1650-luvulla tapahtui järjestäytymistä monissa kaupungeissa. Vuosien 1656-61 sodan aikana Suomen porvarikaartit lisäsivät valmiuttaan, kun pääosa sotajoukoista oli maan ulkopuolella. Pikkukaupunkeihin niitä saatiin vasta seuravalla vuosisadalla , ja koko kaupunki oli yhtenä osastona. Tosin kaarteja ruvettiin isoimmissa kaupungeissa suurvalta-ajan Iopulla jakamaan komppanioiksi. Komppaniaa komensi tavallisesti kapteeni tai luutnantti ja nuorimpana upseerina oli vänrikki. Alipällystöön kuuluivat vääpeli, kersantti sekä yksi tai useampia korpraaleja. Koko hierarkian päänä oli joissakin kaupungeissa porvariupseeri (majuri). Suurissa kaupungeissa oli lisäksi katselmuskirjuri ja majoitusmestari. Upseereiksi valittiin pääasiassa valtaporvareita ja raatimiehiä. Porvarikaarti oil maistraatin alainen, joskin kriisi-ja sota-aikana erityisesti varuskuntakaupungeissa paikallinen sotilasviranomainen otti johdon käsiinsä.

Kaartilaisten taidot olivat nimenomaan 1600luvun alkupuoliskolla heikot ja aseistus kirjavaa Muskettien ja miekkojen hankkiminen kuului yksityisille. Välistä porvareille kaupiteltiin halvalla kelvottomia pyssyjä. Heitä voitiin hädän tullen aseistaa kruunun varikoista. Tykit ostettiin julkisin varoin. Suuren Pohjan sodan alkuaikana kaartien tarkoituksenmukainen varustaminen kävi yhä tärkeämmäksi. Maaherrat ja sotilaat vaativat kaarteja hankkimaan hyvät aseet, ja varattomillakin oil oltava keihäät ja pertuskat. Jokaisen kaupunkilaisen tuli saapua harjoitus- ja tarkastustilaisuuteen aina huhtikuun alussa 40 markan sakon uhalla ( v.1619 säädös). Äkseeraus oli alkeellista kouluttajien puutteessa. Kriisiaikoina kaupungit palkkasivat armeijan upseereita harjoitusmestareiksi. Monesti harjoiteltiin vain paraateja varten, eikä niistä puuttunut koomisiakaan piirteitä osanottajien toikkaroidessa humalassa. Kaarle XI halusi järjestää ruotujakolaitoksen tavoin Suomen porvarikaartit Tukholman katselmusjärjestyksen (1692) mukaisesti. Vakinaiset upseerit harjoittivat kaartia yhä useammin, ja porvarien oli maksettava heidän palkkionsa. Kaartilaisilla ei vielä tuolloin ollut yhtenästä asepukua, mutta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta Ioivat omat liput.

Porvarikaartit 1700-luvulla

Porvarikaartit hajoitettiin Isovihan venäläismiehityksen aikana 1700-luvun alussa. Niiden tarkoituksenmukaisuus joutui koetukselle Suuren Pohjan sodan kestäessä, kun vihollinen rynnisti maahan, Ruotsi-Suomen suurvallan varsinaisten sotajoukkojen ollessa levällään pitkin Eurooppaa. Porvoolaisten kunnostautuminen kaupunkinsa puolustamisessä tarjoaa mainion esimerkin porvarikaartien perimmäsestä tarkoituksesta.

Maanantaina, 11. toukokuuta 1708 iski venäläinen laivasto-osasto aivan odottamatta Pellinkiin polttaen tulliaseman ja molemmat kylät, tullaajan päästessä vaivoin pelastautumaan palveluskuntineen, menettäen paitsi kaiken kruunulle kuuluvan, myös yksityisen omaisuutensa. Tieto uhkaavasta vaarasta tuli kaupunkiin klo 11 aikaan kylästä kylään kulkevan kapulaviestin välityksellä. Pormestari ja raati, jotka olivat juuri tulleet aamujumalanpalveluksesta, antoivat heti kutsua porvariston kokoon ja määräsivät sen aseistautumaan. Kun vihollisesta, sen vahvuudesta tai aikeista ei tiedetty juuri mitään, Iähetettiin 10 miehen partio tiedustelemaan. Nämä joutuivat kuitenkin tulitaisteluun venälästen kanssa ja kahta lukuunottamatta kaatuivat tai joutuivat vangeiksi. Näin ollen kaupunki ei edelleenkän saanut mitään varmoja tietoja. Sillä välin porvaristo oli kokoontunut torille ja pormestari Wijkman tarkasti sen musketit ja säilät. Lopulta juoksi eräs renki Haikosta metsän Iäpi ja kertoi, että vihollinen oli jo ankkuroinut selälle. Sitten tuli tieto, että se oli noussut maihin Peippolaan 14 aluksella. Tällöin pormestari siirsi komennon raatimies Schumacherille, koska hän itse oli vielä voimaton ja heikko sen hoitokuurin jälkeen, jonka matkustavainen saksalainen Iäkäri oli edellisellä viikolla pitänyt hänelle ja hänen vaimolleen. Noin 80 miehen vahvuinen porvarikaarti, jossa vahvistuksena oli joitain sotilaita, marssi nyt vihollista vastaan Näsin mäelle. Sieltä havaittiin vihollisen Iähestyvän n. 300 miehen vahvuisena osastona Näsin pellolla yhden tiedon mukaan kovasti huutaen. Tämän ylivoiman edessä katsottiin parhaaksi, että porvaristo vetäytyisi sillalle, purkaisi sen ja rakentaisi siitä rintavarustuksen.

Sillasta ehdittiin kuitenkin repiä vain kaksi tukkia, kun venäläiset hyökkäsivöt kolmessa linjassa muskettitulta ampuen. Porvaristo suojautui tällöin molemmilla puolilla olevien aittojen taakse. Tässä vaiheessa mukana ollut vääpeli Fogelberg vetäytyi miehineen pois ja vain vähän yli 30 porvaria jäi paikalle. He antoivat venäläisten tulla noin neljän sylen ( n. 7 metriä) päähän, jolloin he vasta ampuivat yhteislaukauksen. Jokaisen kuulan väitettiin osuneen ja venäläisten komentajakin kaatui. Kahden seuraavan yhteislaukauksen jälkeen vihollinen vetäytyi suin päin Näsin mäelle ja porvaristo hyökkäsi miekka kädessä. Tulliportin ahtauden takia monet venäläset putosivat jokeen ja nästä hukkui suurin osa. Jos porvaristolla olisi ollut 20-30 ratsumiestä, olisi venäläiset tapettu viimeiseen mieheen.

Apua yritettiin kyllä saada. Kolme kertaa Iähetettiin viestinviejiä Uudenmaan kaksikasratsuväkirykmentin komentajan, eversti Anders Erik Ramsayn luo, jotta hän saapuisi avuksi miehineen. Eversti, jonka miehistö oli nähtävästi hajoitettu ratsutiloille, vastasi vasta seuraavana aamuna tulevansa, kunhan ensin ehtisi koota miehistönsä. Kaupungin porvaristo väitti kyllä myöhemmin, että jo ensimmäisenä päivänä everstillä oli käytettävänään ainakin yksi korpraalikunta. Venäläiset vetäytyivät illalla Iotjilleen, porvarikaarti keräsi kuolleensa sillan vierellä olevaan taloon. Kun sekin seuraavana pävänä paloi, ei vainajista löydetty juuri luunsiruakaan.

Lähetettiin jälleen tiedustelupartio ottamaan selvää vihollisen aikeista. Se havaitsikin, että venäläisten tarkoituksena oli tehdä uusi maihinnousu, tällä kertaa joen itärannalle. Tämä teki puolustajien taistelun toivottomaksi, sillä kun enää ei ollut käytettävissä joen kaltaista estettä, venäläisten ylivoima muuttui murskaavaksi. Vähentynyt porvarikaarti marssi silti kaupungista etelään. Se onnistui torjumaan vielä joitakin maihinnousuyrityksiä kahdeksan tunnin ajan, mutta Iopulta venäläiset pääsivät maihin Ruskis-vuoren luona. Porvarikaarti pidätteli heitä tiistai-aamuun kello kymmeneen saakka, mutta pakeni sitten, koska mitään apua ei tullut. Viimeinen eversti Ramsayn luo Iähetetty viestinviejä tiesi kertoa, että eversti ratsumiehineen oil siirtynyt Ilolasta suojelemaan omaa Jakarin kartanoaan! Paljon myöhemmin maistraatti kertoi, että myöskään rahvaasta koottu talonpoikainen nostoväki ei tullut avuksi, vaan kätkeytyi kaupunkia ympäröiviin metsiin seuraamaan tilanteen kehitystä.

Ennen kaupungin tuhoa v.1708 porvaristo oli jaettu kahteen jalkaväkikomppaniaan, jotka olivat hyvin varustetut “ylä- ja ala-aseilla”, mutta aseet menetettiin edellä kuvattujen tapahtumien seurauksena sodan myllerryksessä.

Kauppiaiden lisäksi porvarikaartia tyypillisimmillään edustivat käsityöläiset, joita Porvoossa v. 1708 oli listattu seuraavasti: kankureita, kilpikangaskankuri, räätäleitä, suutareita, nikkareita, nahkureita, lasimestareita, muurareita, sorvareita, seppiä, säämiskäntekijä, satulaseppä, ruukuntekijä, kultaseppä, hampunkehrääjä, kirjansitoja.

Kriisiaikoina porvarikaartit joutuivat usein vastaamaan myös yöIlisestä vartioinnista. Esimerkiksi Torniossa 1700-luvun alussa oli voimassa ulkonaliikkumiskielto ja neljä aseistettua porvarikaartilaista joutui jatkuvasti partioimaan kaupungin kaduilla. Iltasoiton jälkeen kaduilla luvatta liikkunut toimitettiin tyrmään. Kaupunginhallitus pyrki siihen, että kaartin harjoituksissa pidettiin jatkuvasti samoja miehiä, jotta tarpeellinen aseenkäyttötaito saavutettaisiin. Valmiutta lisättiin jatkuvasti. Intoutuneet komppanian upseereiksi määrätyt kauppiaat jyskyttelivät kerran koko yön muutamalla kaupungille kuuluvalla tykillä.

Ympäristön talonpojat pyrkivät öiseen aikaan ryöstelemään Tornioon pestattuja renkejä sotilaiksi ruotuihin, joiden oli aina asetettava uusi sotamies edellisen kaaduttua. Tämän estämiseksi lisättiin öistä vartiomiehistöä 9 henkeen ja lisäksi palkattiin rummunlyöjä kulkemaan ympäri pimeänä aikana.

[kuva] Jalkaväen aliupseerin pertuska, bardisan.

Uudelleen järjestäytymistä ja ratsujoukkoja

Porvarikaartien uudelleenjärjestäytyminen Isovihan jälkeen alkoi useimmissa kaupungeissa 1720-luvulla. Keskeytys tuli toki taas kaartien toiminnalle, niissä kaupungeissa, joissa sitä nyt ylipäänsä oli, Pikkuvihan miehityksen aikaan 1741-43.

Vuosisadan toisella puoliskolla tuli kaartien merkitys olennaisesti muuttumaan. Joissakin kaupungeissa säilyi vartiointi ainakin markkinavahdin ja palovartioinnin ja toisinaan myös vankien osalta. Tosin vaaratilanteissa porvarikaartit saatettiin vielä toisinaan kutsua aseisiin. Näin kävi v. 1772 mm. Porissa, kun Sprengtportenin Suomessa junailema Kustaan vallankumous oli tullut tietoisuuteen. Markkinat keskeytettiin, kaupat, kapakat ja kellarit suljettiin ja tulliportit teljettiin. Porvarikaarti kutsuttiin kokoon, ja jokaisen käskettiin voidella kiväärinsä lukko sekä varustautua hyvillä piikivillä ja kymmenellä kovalla panoksella, “kuitenkin niin, ettei ankaran vastuun uhalla kukaan saanut ladata kivääriään ennen kuin asianomainen upseeri käski”

Päämerkitys tuli kuitenkin nyt paraateille ja kunniavartioille joita määrättiin harjoitettavaksi mm. kuningasvierailujen yhteydessä. Muita tärkeitä tapahtumia olivat valtakunnallinen majesteetin syntymäpäiväjuhla, kruunajaiset, hautajaiset, maaherrojen vierailut, Iähettiläiden ja kuninkaan valtuutettujen käynnit. Paraatitoiminnan korostuminen luonnollisesti käynnisti useimmissa kaupungeissa pontevat toimet yhtenästen uniformujen hankkimiseksi. Ratsujoukkojakin perustettiin.

Porvoon uudelleen perustettu kaarti sai jo v. 1725 jonkinlaisen ratsujoukon, jonka vahvuus v. 1773 mennessä oli kasvanut neljäänkymmeneen. Perimätiedon mukaan olisi Kustaa IIl:n erään vierailun yhteydessä Porvoossa sattunut niin, että porvarikaartin hevoset olisivat pelästyneet rumpuja ja trumpetteja ja vieneet vauhkoontuneina ratsastajansa kaikkiin ilmansuuntiin. Kuningas oli haljeta naurusta. Ratsuväen olemassaolo näyttää päättyneen juuri tämän historiallisen vierailun jälkeen. Ehkäpä yhtäkkinen luopuminen sotilaallisesta komeilusta juuri osoittaa perimätiedon paikkansapitävyyden. Mitä kuninkaan naureskeluun tulee, saattoi osa siitä olla puhdasta vahingoniloa, sillä majesteetti oil itse, mahdollisesti juuri saman eerikinmatkan aikana, Hämeenlinnassa tipahtanut hevosensa selästä ja taittanut kätensä kunnialaukausten jylistessä.

Turun neljästä komppaniasta koottiin 1735 maaherra Yxkullin pyynnöstä 40-50 miehen ratsukomppania. Pietarsaaren porvareita oli ratsailla v. 1747 12 miestä, jalkaväkeä 40. Oulussa porvariratsuväki osoittautui erityisen tärkeäksi hattujen sodan aikana maakunnassa tehtävän laajan tiedustelu- ja partiotoiminnan vuoksi. Paraatien yhteydessä oululaisetkin tosin kuuluvat olleen huolestuneita siitä, pysyisivätkö hevoset järjestyksessä kunnialaukausten aikana. Nähtävästi sielläkin oli sattunut tapauksia, jolloin maaherra oli makeasti nauranut kesken juhlalliseksi tarkoitetun paraatin.

Naantalissa vahvuus oli v.1752 24 ratsukkoa, Porissa 1770-luvulla 16-24 ratsumiestä. Porvarivarusväkeä oli ratsailla myös Uudessakaupungissa, Vaasassa ja Kokkolassa. Helsinki perusti oman ratsuyksikkönsä jo 1734, vahvuus n. 30 “parempaa porvaria” hevosineen.

Asepuvut ja aseistus

Porvareita patisteltiin hankkimaan yhtenäistä sotisopaa ja äkseerausintoa pyrittiin lisäämään jopa poissaolosakkojen voimalla. Niinpä mm. Tammisaaren varusväki sai v. 1734 maaherralta ankaran kirjeen, jossa hän vaati suurempaa intoa sotilasharjoituksiin ja ilmoitti ettei enä halunnut nähdä mitään fantasiauniformuja. Varusteiden tuli olla yhdenmukaiset! Ilmeisesti käskyt kaikuivat kuuroille korville ja kaartin toiminta alkoi vaipua unholaan. Vuoden 1773 odotettavissa olevan kuningasvierailun aikoihin ei minkäänlaista harjoitusta ollut pidetty kahdeksaan vuoteen, mutta kaartinkapteeni Gustaf BSningin onnistui valaa maistraattiin siinä märin intoa, että se märäsi kaikki porvarit heti hankkimaan itselleen asepuvun johon tuli kuutua “ peruukkiin tai hiuksiin kiinnitetty piiskapalmikko, takki, liivi ja housut sinistä verkaa kullatuilla messinkinapeilla, kengät, valkoiset palttinasärystimet palttinapäällysteisin puunapein, mustat damaskit, kolmikolkkahattu, univormuhansikkaat sekä kiväärit ja miekat”. Monarkki matkusti v.1775 kuitenkin kaupungin ohi, eikä mitän paraatia ollut. Univormu oli kuitenkin tästedes ehtona jokaiselle uudelle Tammisaaren porvarille.

“Oulussa porvariratsuväki osoittautui erityisen tärkeäksi maakunnassa tehtävän äaajan tiedustelu- ja partiotoiminnan vuoksi.”

Pietarsaari valmistautui Adolf Fredrikin vierailuun v. 1752 päättämällä hankkia kaartille 60 kivääriä ja tekemällä suurisuuntaisia valmisteluja kaupungin maalaamiseksi ja koristamiseksi. 16. kesäkuuta klo 9 määrättiin kaikki Iäsnäolevat miehet rumpusignaalista järjestäytymään kaupungin torille pukeutuneina sinisiin takkeihin ja valkoisiin sukkiin, miekoin ja miekankannattimin varustauneina.

Porvoossa asuun kuuluivat sinisen takin lisäksi keltainen alusasu, joka arvattavasti tuli näkyviin päällysasun alta. Hattuun kuuluivat kapeat kultakaluunat ja ratsumiehillä oli mustat, aliupseereilla valkoiset kokardit ja upseereilla tavalliset kenttämerkit. Kauppias Jakob Öhman todisti, että tullessaan porvariksi v. 1741, hän oli heti hankkinut uniformun ja ollut jo samana vuonna erälle kenraalille pidetyssä paraatissa. Varustusten kalleudesta kertoo se, että raatimies Hamström oli 1770-luvulla tarjoutunut myymään omansa 1500 kuparitaalerilla.

Turun porvarien tiedetän sonnustautuneen siniseen sarssi- tai verkauniformuun. Tämä tosin tapahtui maistraatin määrämän 20-50 hopeataalerin sakon uhalla Pikkuvihan aattona. Sodan ollessa ovella v. 1741 oli porvarien välinpitämättömyys kaartiaan kohtaan mennyt jo niin pitkälle, ettei juuri kenelläkään ollut enää kivääriä ruutia tai luoteja. Tuli siis kiire panna kaupungin puolustus jälleen kuntoon: aseita ja asepukuja hankittiin, ratsukomppania ja kolme jalkaväkikomppaniaa perustettiin ja harjoituksia pidettiin Nummenmäellä kaupungin rumpalien toimiessa tahdinlyöjinä. Maaherra soi 1742 käsityölästen komppanialle henkikomppanian aseman. Tästä närkästyivät kauppiaat ja valittivat kuninkaalle. Heidän mielestään kauppiaat ja käsityöläiset piti liittää samaan komppaniaan, ellei kauppiaskomppania voinut saada samaa arvoa. Valtaneuvosto piti tätä viisaana ratkaisuna ja v. 1747 porvariluokat yhdistettiin. Siitä Iähtien tuli kaikkiin jalkaväkikomppanioihin Turussa kuulumaan kauppiaita, käsityöläisiä, kirvesmiehiä, ajomiehiä, mittaajia ja pakkaajia. Komppania määräytyi asuinkorttelin mukaan ja jokaisessa oil toistasataa miestä, ratsuväessä viisikymmentä. Kaarti ei koskaan joutunut sotatoimiin, mutta myöhempien aikojen paraatit lienevät olleet komeata katseltavaa. Seistessään lippuineen ja rumpuineen Suurtorille järjestäytyneinä yllään huolellisesti siistityt tamineet kaartilaiset eivät olleet vain osaltaan koristamassa juhlivaa kaupunkia. Heidän mielensä täytti tunne yhteenkuuluvuudesta toistensa ja kotipaikkansa, maansa ja kuninkaansa kanssa.

[kuva] Kaksi ven&lästä ja kaksi ruotsalaista “partakirvesta”

“Kokoontuneelle porvaristolle muistutettiin, että jokaisen on varustauduttava kiväärillä, niinkuin on tapana kaikissa muissa kaupungeissa”, todetaan Naantalin kaupungin tuomiokirjoissa 1700-luvulla.

Markkinavahtiin määrättyjen porvareiden oli myös ennen vartioon menoa näytettävä pormestarille, että heidän kiväärinsä oil puhdistettu. Kuninkaankäynti aiheutti täälläkin säpinää asepukuhankintoihin. Maistraatti päätti v. 1752, että porvarien oli hankittava siniset takit ja mustat housut, pidettävä kiväärit ja messinkikahvaiset miekat puhtaina sekä oltava heti ilmoitettaessa valmiina saapumaan tarkastukseen. Kesäkuun 7. määrättiin 20 hopeataalerin sakon uhalla kaikki saapumaan harjoituksiin klo 3 ip muassaan kivääri ja 1/2 naulaa ruutia. Kunkku jätti kyllä tämänkin kaupungin sillä kertaa väliin.

Kokkolassa kävi paremmin, se kun kuului kuninkaan matkaohjelmaan. Sotilaallinen kunniatervehdys aiheutti suurta huolta. Maaherra määräsi, että ratsuväellä tuli olla, kuinka ollakaan, siniset uniformut. Miehistöllä piti olla miekat, pistoolit, saappaat ja kannukset ja upseereilla sen lisäksi kultakaluunaiset hatut. Kahdelletoista ratsumiehelle oli hankittava karbiinit, jotta he voisivat olla vartiossa kuninkaan majapaikan luona. Jalkaväellä tuli olla siniset takit sekä miekat ja musketit. Heidän upseereillaan olisi kehäkaulus, aseina ristikeihäs – tunnettu pistoase, joka kauan oli aliupseerien tuntomerkkinä – sekä miekka kullatulla messinkikahvalla. Liput ja rummut olivat venäläiset vieneet Pikkuvihan aikana, mutta vaskirummunlyöjä piti hankittaman Turusta. Lisäksi Tukholmasta päätettiin lainata kahdeksan yksinaulaista kanuunaa tai hätätilassa ostaa niitä neljä.

Porin porvarikaartin ratsujoukko käytti v. 1775 seuraavanlaisia varusteita: tummansiniset takit ja liivit sileine kullattuine nappeineen, mustat housut, kultakalunoidut hatut, patukkaperuukit, hirvennahkahansikkaat, saappaat tinattuine kannuksineen, vuohennahkaiset karbiini- ja patruunataskuhihnat. Satuloiden piti olla ruskeat ja satulavaippojen siniset vaaleansinisin nauhareunuksin, jalustimien ja päitsien tinattuja. Sotavoimilla oli lippukin, mutta sen ulkonäöstä ei ole tietoa. Jonkinlainen tykistö näyttää olleen olemassa, koskapa on mainintoja “tykkijunkkareista”. V. 1778 ostettiin kaupungille neljä kappaletta kanuunoita.

Seuraava pieni tapaus valaissee Porin kaupungin sotilaallisia oloja huhtikuun Iopulla v. 1776. Porvarijalkaväki oli kokoontunut harjoitusta varten paraatikentälle Haagantullin luo. Lyhyen lepohetken jälkeen kaupunginmajuri Henrik Juhananpoika Moliis käski lyödä rumpua, tarkoituksessa aloittaa taas harjoitukset. Mutta varastohuoneen portailla ja kadunreunoilla istuneet kaartilaiset eivät liikahtaneet, eivätkä ottaneet maasta kivääreitän, vaan vaativat, että he saisivat marssia torille ja esittää eräitä valituksia maistraatille. Päällystön täytyi suostua siihen. Sotaisa joukko marssi rumpua lyöden raatihuoneelle, mikä houkutteli kadunkulmiin joukottain uteliaita katselijoita, ja pysähtyi ihan valtuuston eteen. Moliis meni sisän muutamia edustajia seurassaan ja pyysi, että parhaillaan koossa oleva maistraatti tulisi ulos ja ratkaisisi miehistön asian. Maistraatti vastasi, että porvariston valituksen täytyi tapahtua niin, että se saataisiin pöytäkirjaan, ja koska sellaista ei voinut kirjoittaa torilla, porvariston edustajien oli saavuttava raastupaan seuraavana aamuna klo 10. Määräaikana jalkaväki seisoikin täysissä varusteissa raatihuoneen ulkopuolella, ja sen edusmiehet jättivät maistraatille 11 kohtaa sisältävän valituskirjelmän. Pyydettiin mm. ettei päällikkö pitäsi miehistöä harjoituksissa enempää kuin kaksi päivää vuodessa, mieluimmin huhtikuun Iopussa, että hän valitsisi taitavia korpraaleja, ettei ketään siirrettäisi ratsuväestä jalkaväkeen ja päinvastoin sekä että maistraatin pitäisi tehdä tili niistä rahoista, joita oli veloitettu harjoituksista poisjääneiltä. Maistraatti suostui useimpiin kohtiin, kuitenkin sellaisin ehdoin, että muun muassa hidasoppisia sotilaita ja uusia alokkaita saataisiin pitä harjoituksissa kauemmin kuin kaksi päivää. Tyytyväisenä siihen, että oli saavutettu pääasiallinen tarkoitus, kapinallinen miehistö hajaantui, ja joka mies meni omaan toimeensa.

Oulun porvarikaartille vahvistettiin v. 1761 valtakunnan porvarikaartien asepuvun yleisen mallin mukainen asu, joka muistutti karoliinien asepukua. Jalkaväen upseereilla tuli olla sininen asetakki, valkoiset puolisaappaat (säärystimet ?) ja mustat kengät. Miehistön puvuksi määrättiin siniset vaatteet, valkeat sukat sekä mustat pieksut. Ratsuväen upseereiden tuli hankkia sininen asetakki valkein kauluksin ja rinnusliepein sekä valkeat housut. Nappien tuli olla sileitä, kullattuja. Upseereilla piti hatussa olla arvon merkkinä keltainen kaluuna ja keltainen ruusu. Vuonna 1733 myönnettiin kruunun varastoista Oulun kaupungille 300 käytettyä, mutta vielä käyttökelpoista kivääriä pistimineen, jotka jaettiin porvareille. Ruudin hankinta jäi kaartin omaksi huoleksi. Kaartin päällikkö Hollender sai 1740 tehtäväkseen ostaa Tukholmasta sentnerin pistooliruutia ja 1800 musketinluotia. Kaikesta päätellen ei Oulun porvarikaartin aseistus 1700-luvulla ollut tyydyttävä, sillä pormestari Peldanin v. 1755 tekemä anomus 200-300 musketista jäi vastausta vaille samoinkuin Mollinin 150 muskettia koskeva anomus vuodelta 1761. Pari vuotta myöhemmin anottiin uudelleen 500-600 kivääriä, tuloksetta. Vuonna 1775 kauppias K.F. Engmanin toimesta saatiin Ouluun hankittua 300 muskettia ja kaartia varten perustettiin tykistöosasto, vaikkakin sitä pidettiin “kalliina yrityksenä”. Ilmeisesti sponsoriapua tarvittiin tuolloinkin, sillä kauppias J. Nylander ilmoitti hankkivansa kaupungille kaksi paria 3 kippunan tykkejä. Oulun kaarti sai ratsuväelteen lipun v. 1732, jonka malli oli 1600-luvulta. Kumpainenkin jalkaväkikomppania sai omansa v. 1762.

[kuva] Oulun porvarikaartin lippu. Pohjois-Pohianmaan Museo. Valok. Suomen Kansallismuseo. Kaupungin tunnuksena tavanmukaisesti vaakuna-aihe.

Uudessakaupungissa jokaisen porvarin tuli omistaa kivääri. 1765 kaartille hankittiin uusi lippu, suurempi, raskaampi ja komeampi kuin entinen, joka oli jo “vallan kulunut”. Arvattavasti oli porvareilla halua sopivissa tilaisuuksissa paukutella juhlan kunniaksi, koskapa v. 1770 ostettiin Tukholmasta 4 rautakanuunaa. Uskollisina alamaisina uusikaupunkilaiset olivat nimittäin erittän innostuneita viettämään kuninkaiden hautajaisia ja kruunajaisia. Kuningas Fredrikin hautauspäivänä v. 1751 päätettiin jumalanpalveluksen jälkeen “tehdä asiaankuuluva paraadi, sekä käsikivääreistä ja tykeistä antaa tarpeelliset laukaukset”. Tätä varten oli Turusta tilattava “karduusipaperia” ja sytyttimiä.

Vaasassa porvarikaarti valmistautui Kustaa IIl:n vierailuun perustamalla lippurahaston ja ryhtymällä ruutihankintoihin. Ratsuväkieskadroonan päällikkö, kauppias Johan Bladh tiedusteli Tukholman porvarikaartin ratsumestarilta, paljonko uusi lippu maksaisi. Hinta oli 2400 kuparitaaleria. Lisiäksi Bladh ehdotti, että olisi ostettava sentneri kanuunanruutia (slangkrut) ja toinen sentneri pistooliruutia. Katsottiin kuitenkin edullisemmaksi ostaa kaksi sentneriä pistooliruutia, koska sitä voitiin käyttä pienempinä panoksina myös kanuunoissa. Ruudin hinnaksi tuli n. 400 kuparitaaleria. Lippurahaa perittiinkin sitten seuraavina vuosina kaikilta porvareiksi hyväksytyiltä uusilta tulokkailta, varallisuudesta riippuen 8 tai 16 killinkiiä. Kustaa-kuningas ei ulottanutkaan matkaansa Vaasaan asti, mutta ainakin Vaasan hovioikeuden toista presidenttiä, kreivi Carl Bondea tervehdittiin hänen ensi kertaa kaupunkiin saapuessaan mahtavin kanuunanlaukauksin.

Helsingin porvarit saivat siniset uniformunsa 1.5.1747. Osaltaan hanketta vauhditti hiukan aikaisemmin Vanhaankaupunkiin perustettu Pappen värjäämö. Pähineenä oli musta kolmikolkkahattu. Messinkinapeilla varustetussa asepuvussa oli kultakaluunat upseereita ja hopeakaluunat alipäällystöä varten. Ratsuväen eli karabiinimiesten liivit ja housut olivat vaalenkeltaista vuohenahkaa. Vuonna 1754 maaherra Gyllenborg lausui toivomuksen, että jokaisen uuden porvarin tulisi ennen valantekoaan esittäytyä hänelle uniformussa, mikä tulikin sen jälkeen tavaksi. Samalla hän ilmoitti aikovansa tarkastaa koko joukon kesiäkuun 22. pävänä. Tarkastusta edeltäneinä aikoina harjoiteltiin Helsingissä niin ahkerasti, että kaikki siviilitoiminta oli tyrehdyksissä Kruunun varastoista oli v. 1741 jaettu jalkaväelle 69 muskettia, 62 pistintä, 55 miekkaa, 52 olkavyötä ja 41 panoslaukkua. Miten nälle varusteille onnettoman Hattujen sodan aikana kävi, ei toistaiseksi ole tiedossa, mutta maistraatin vanhoja päytäkirjoja tutkitaan…

[kuva] Läggeran ! – Fyr !!

Piirteitä porvarikaartien toiminnassa ja kaartien lakkauttaminen

Edelläkuvattua Helsingin porvarien palvelusintoa ei millään muotoa voitane yleistää, koko 1700-luvun kattavaksi. Porvarit kokivat yleensä sotilaalliset velvollisuutensa pikemminkin kiusallisena rasitteena, ja niskurointia ja purnausta esiintyi yleisesti. Kyseistä kansalaisvelvollisuutta jouduttiin maaherrojen toimesta jatkuvasti teroittamaan mieliin ja joissakin kaupungeissa perustetut poissaolo- sakkokassat kielivät porvareiden haluttomuudesta osallistua kalliisiin varustehankintoihin ja äksiiseihin. Kun esim. valtaneuvos Cederhielm 5. huhtikuuta 1726 saapui Turkuun piti maistraatin kehotuksesta järjestettämän hänen kunniakseen paraati. Kuitenkin jätti moni porvari erilaisten verukkeiden varjolla osallistumatta paraatiin. Useiden kiväärit olivat lataamatta, jotkut erkanivat rivistä kaupungin halki marssittaessa tai käyttäytyivät muuten sopimattomasti. Päällystö vaati maistraatin edessä, että syyllisiä olisi rangaistava. Myöhemmin määrättiinkin lintsareille 8 äyrin sakko.

Oulussa tarkastuksista ja paraateista aiheetta poisjääneet tuomittiin maksamaan ratsuväen kassaan. Kaupunkilaiset pitivätkin äkseerausta rauhanaikana perin joutavana ja jopa naurettavana. Porvarikaartin ja kaupungin porvaristoon kuulumattoman väestön kesken saattoi sattua kahnauksia, joissa jälkimmäisen aineksen porvareihin kohdistama peittelemätön iva ja porvareiden pöyhkeily näyttelivät keskeistä osaa. Vuonna 1748 Oulun porvarisratsuväen ratsumestari Z. Wacklin kertoi huomanneensa ratsuväen harjoituksissa ilkeiden ihmisten Ioukkaavan porvareita “halveksivilla ja epäkunnioittavilla elkeillä ja osittain myös kaikella muulla tavalla aiheuttavan pahennusta.” Ratsumestari arveli, että “vapaa porvaristo, joka huomattavin kustannuksin koettaa osoittaa esivallalle sille tulevaa kunniaa ja toimia sen hyväksi, ei ole velvotlinen kärsimään kunniattomuutta tai pilkkaa.” Oulun porvariskaarti ajautui keväällä 1780 kriisiin, jossa jo oli havaittavissa selvät syy-yhteydet kaartien vähittäiseen hiipumiseen ja luisumiseen Iähinnä paperi-instituutioiksi. Ratsuväestä vain osa oli saapunut klo 5 määrättyihin harjoituksiin. Paikalle tulleista oli osa kieltäytynyt ratsastusharjoituksista. Niskuroitsijoille määrättiin maistraatin vahvistuksella seuraavaksi aamuksi ylimäräinen äksiisi, yleistarkastus ja päälle vielä paraatiharjoittelua. Mutta uppiniskaista oli Suomen kansa. Niskottelijat, varsin lukuisat eivät olleet tietääkseenkään moisesta laiskan läksystä. Asia vietiin raastupaan tutkittavaksi. Kävi ilmi, ettei eräs kauppias ei tahtonut osallistua, koska hänet oli alennettu ratsumestarista rivimieheksi, ilmoittamatta miksi. Sijaisten käyttö taas aiheutti sen, että porvarisoikeudet saaneet eivät halunneet ratsastaa sellaisten rinnalla, joilla näitä oikeuksia ei ollut. Kauppias Heikel valitti, että rykmentin päällikkö Uhlström oli käyttäytynyt epäkunnioittavasti harjoituksissa Iäsnä olleita maistraatin jäseniä kohtaan (istunut lakki päässä vaikka maistraatin jäsenet olivat paljain päin jne.), sekä sallinut huonomaineisen väen olla mukana tarkastuksissa. Uhlström puolestaan huomautti, että Heikelin oma käytös oli kaikkea muuta kuin mallikelpoista, sillä hän oli saatuaan kutsun mainittuihin harjoituksiin luvannut Iähettää sinne valkoisen koiransa. Suuri osa ratsuväkeä oli sitäpaitsi käyttänyt lainattuja varusteita.

Kaksi vuotta myöhemmin muutamat Oulun vaikutusvaltaisimmat kauppiaat ja tervaporvarit esittivät, että porvariston olisi syytä kokonaan luopua sotilasharjoituksista niiden tarpeettomuuden ja porvaristolle sopimattomuuden takia. Asiasta nousi kiivas keskustelu ja kauppias Junnelius ja eräs kupariseppä nousivat jyrkästi vastustamaan moisia häpeällisiä lausuntoja. Poliittisilla ja henkiökohtaisilla erimielisyyksillä lienee ollut vaikutusta asioiden kulkuun.

Samoihin aikoihin todettiin Helsingissä, ettei Kaarle-herttuan käynnin yhteydessä voitu pitä paraatia, koska univormut olivat osittain kuluneet rikki, ja osittain muuttamatta kuninkaan määräämän “ruotsalaisen puvun” mukaisiksi. Vuonna 1787 Helsingin maistraatti ja kaupunginvanhimmat hyväksyivät ehdotuksen, jonka mukaan ratsuosaston pilalle kuluneet vaatekappaleet oli myytävä huutokaupalla, koska niitä “tuskin enää jouduttaisiin käyttämään”, ja vaskirummut, torvet ja lippu oli säilytettävä kaupungin rahastohuoneessa. Otaksuttavasti jalkaväkikin hajoitettiin noihin aikoihin

Komissiomiekka

Kun Kustaan sodan aikana v.1790 Porvoon porvareita yritettiin taivutella vartioimaan kruunun varastoja, todettiin, että aseista ja varusteista oli luovuttu jo 15 vuotta aikaisemmin, eikä vartiointia näin ollen voitu suorittaa. Liekö kuninkaan röhönauru tuolloin vienyt porvarien halut militaarihommiin?

Pian porvarikaartit menettivät virallisestikin merkityksensä, sillä Kustaa IIl:n aikakauden jälkeen v. 1793 porvarikaartien toiminta ilman esivallan lupaa kiellettiin. Syyksi mainittiin se, että kaarti aiheutti etenkin köyhille porvareille suuria rasituksia. Yhtenä syynä olivat myös poliittiset tekijät: Kustaa Ill:lle uskollinen porvaristo, joka oli kiihtynyt kuninkaan murhan johdosta, ei aseistettuna ollut uusille vallanpitäjille mieluinen. Porvarien asepuvut jäivät siten vaatearkkuihin ja ullakoille, ja Iopulta vain muutama porvarikaartien historiasta kertova esine on päätynyt Suomen museoihin muistoiksi menneistä ajoista.

“Puolikuu” Porvoosta v.1720, mahd. alunperin venäläinen partakirves, jollaisia streltsit käyttivät lunttumusketin tukisauvana.

Lähteet: Porvoon, Helsingin, Hämeenlinnan, Tammisaaren, Turun, Naantalin, Uudenkaupungin, Porin, Vaasan, Kokkolan, Pietarsaaren, Oulun ja Tornion kaupungin historiat. Ranta: Kaupunkilaitos 1617 – 1721.

AS