Patruunalaukuista ja paperipatruunoista

Paperipatruunoita tiedetään käytetyn kivääreissä ja pistooleissa jo 1500luvun jäikipuoliskolla, mutta musketöörin varusteisiin ne ilmaantuivat yleisesti vasta n.100 vuotta myöhemmin. Paperista rullattu hylsy sidottiin langalla tiukasti kuulan pitkäksi jätettyyn valunapaan, hylsy täytettiin ruudilla ja suljettiin taittamalla paperin ylijäävä osa kokoon. Grazissa v. 1569 muistiinmerkityn tiedon mukaan käytettiin paperipatruunoita ensimmäistä kertaa hakapyssyissä “koska ne ampuvat nopeammin’. Laukkumaakari Wendl Khnauss Grazista sai v.1578 varuskamarilta tilauksen sadasta latauslaukusta tai pienestä patruunalaukusta. Nämä oli kuitenkin mitä todennäköisimmin tarkoitettu ratsuväen käyttöön.


Paperipatruuna 1500-luvun jälkipuoliskolta

Ulkomaalaisten kirjailijoiden mukaan Kustaa ll Aadolfin musketöörit olisivat kantaneet nahkaisia patruunalaukkuja, joissa patruunoiden lisäksi säilytettiin rassia ja muita puhdistusvälineitä, sankkineulaa, voitelusarvea, etulatauksia, ym. Jotkut ulkomaalaiset tutkijat toteavat, että Kustaa ll Aadolfin hallintokaudella oli paperipatruunoita tosin käytössä, mutta että ne eivät sisältäneet kuulaa. Kuulat kannettiin erillään, kuulapussissa.Ruotsalainen jaikaväki olisi varustettu patruunalaukuilla vasta v.1644. On vaikea sanoa, ovatko kyseiset tiedot täysin luotettavia, siliä patruunasanalla oli tuolloin useita merkityksiä.

Käytettiinpä sitten paperipatruunaa tai bandolierissa roikkuvaa puista ruutiputkiloa, vaihteli lataustemppujen määrä eri maissa 1600luvun alussa 43 ja 99 välillä. Kenttäoloissa komennot useimmiten vähenivät kolmeen: “ladda, lägg an, fyr!” (lataa, tähtää, tulta!). Oli tavallista, että jos sankkiruutia ei erikseen käytetty, karkeaa ruutia laskettiin sankkipannuun, jonka raastinrautamaiseksi muotoiltua pohjaa vasten se hienonnettiin peukalolla hieromalla. Toimenpidettä varten oli v.1669 ikioma komenlokin: “dräp krutet sönder !” Kerrotaan kuitenkin mm, että kokeneet musketöörit taiston tuoksinassa tapasivat hylätä reglementit, täyttivät yhden housuntaskun ruudilla, ottivat suunsa täyteen kuulia ja mittasivat silmämääräisesti pivollisen ruutia piippuun.

Vasta vuoden 1680 harjoitusohjesääntö Ruotsin jalkaväelle mainitsee paperipatruunat ja määrittelee tarkemmin niiden käytön. Tuolloin kuula oli joko patruunassa sisällä tai muuten kiinnitettynä siihen. Patruuna purtiin kuulapäästä auki, kuula pidettiin suussa, ruuti kaadettiin piippuun ja paperi pukattiin perään etulataukseksi. Kuula otettiin suusta ja työnnettiin sisään, minkä jälkeen pellavatappuraa tai paperia tökittiin latauspuikolla pitämään latinki paikoillaan. Tappuroita säiiytettiin tavallisesti valmiina hattunauhan alla, mistä ne olivat kätevästi saatavissa. Jokaisella muskettimieheiiä oli kenttäoioissa mukanaan 25 patruunaa ja 3 piikiveä. Sotaväenharjoituksiin jakoi kruunu 8 kovaa ja 12 harjoituspatruunaa, joissa viimemainituissa oli vain puolet tavallisesta ruutimäärästä (norm. 19,9 g) eikä kuulaa lainkaan.

Jalkaväen reglementti vuodelta 1731 käskee repäisemään patruunan auki kokoontaitetusta, päästä hampaita käyttäen. Ruuti kaadettiin piippuun ja patruunassa sisällä oleva kuula papereineen tyrkittiin tiukasti ruudin pääiie. Erillisiä etulatauksia ei käytetty. Säännöissä ei ilmeisesti kerrota, miten hampaattomat soturit menettelivät. Sankkiruuti kuljetettiin erillisessä ruutisarvessa. Kuvioihin ilmaantunut pistin pidettiin ladattaessa ja ammuttaessa päällä.

Vuoden 1751 reglementissä käsketään sankitus suorittaa aukipurrusta patruunasta, mikä sääntö jäi voimaan Ruotsin armeijassa niin kauaksi aikaa, kun piilukkomusketin aikakautta kesti. Taistelutilanteessa soturit jo sankitusvaiheessa tiputtelivat vapisevin käsin ruutia erisuuruisia määriä vähän miten sattui, minkä johdosta ajopanokseen lopulta joutuva ruutimäärä vaihteli melkoisesti aiheuttaen melkoista epätasaisuutta latausten ruutimäärissä. Erillinen ruutisarvi kuului kuitenkin varustukseen aina vuoteen 1805.

Vuonna 1752 määrättiin, että jokaisella jalkamiehellä kenttäoloissa tuli olla 4 piikiveä ja 18 patruunaa, joista 12 sisälsi kaliiperikuulan ja loput 6 patruunaa täyskokoisen kuulan sekä 5 “susihaulia”, samassa patruunassa siis. Viimemainituissa oli niin ollen kyse eräänlaisesta kartessista. Varmaankin tehokas konsti lähietäisyydeltä käytettynä I Ruutilataus oli enää “vain” 16,6 g. Kuormaston ammusvaunuissa oli lisäksi joka miestä kohden 36 patru unaa.

Sääntö vuodelta 1806 määrää 70 patruunaa miestä kohden. Näistä sotilaan itsensa oli kannettava 30. V. 1808 käsketään, että niistä kolmestakymmenestä oli 10 patruunan sisällettävä tuplakuulat. Suomen sodassa olisi joka miehellä kuulunut olla 70 laukausta varten 7 piikiveä.

Vuoden 1756 varustukseen kuului rasvanahkainen patruunalaukku, jonka 11 cm leveä kantoremmi oli härän haljasnahkaa. Laukun takaseinämässä oli patruunateline, joka koostui kuudesta tinatusta peltiputkilosta. Sisäpuoli oli jaettu kahtia väliseinällä. Takaseinään kiinni ommeltu, patruuntelineen kantena toimiva nahkaiäppä suljettiin edelliseen kiinnitetyllä napilla. Laukun toisessa päässä säilytettiin pientä ruutisarvea (ilm. mahdollista uudelleen sankitusta varten, mikäli panos ei syttynyt) ja rassineulanippua, toisessa päässä öljysarvea.

Vuoden 1763 patruunalaukussa oli tinatut peltiholkit vaihdettu koko laukun täyttävään puupalikkaan, johon oli porattu pystyreiät 30 patruunaa varten. Laukun etupuolella oli pieni, kapealla nahkahihnalla suljettava kukkaro piikiviä yms varten. Koko laukun peitti alas ja yli ulottuva kansi, joka suljettiin remminpätkällä laukun ulkopohjassa olevaan nappiin.

Edellä kuvattu malli vaihtui melko pian uuteen, samankaltaiseen, mutta mitoiltaan hiukan pienempään. Puinen patruunakori oli ilmeisesti liian raskas, siilä sen tilalle tuli ohuesta, tinatusta Iäkkipellistä tehty teline, johon mahtui 27 patruunaa. Se oli varusteena kaikissa seuraavissa laukkumalleissa, joita sotilasviranomaiset vuoteen 1818 vahvistivat käyttöön. Vasta 1820luvulla sellainen poistettiin patruunalaukuista. Etupuolella oleva kukkaro säilyi tulevissa malleissa tavallisesti edelleen.

Patruunoiden valmistus

Miehistö valmisti patruunat tavallisesti itse. Kirjallisia ohjeita 1700luvun Ruotsissa ei tunneta. Hänen Kuninkaallisen majesteettinsa määräyskirje 29.12.1804 velvoittaa liisteröimään patruunat. Liisteriin oli sekoitettava liimaa. Liisteröinti oli suoritettava, jotta patruunat eivät vuotaisi. Sotakollegion kiertokäskyn mukaan 21.1.1805 oli liisteri valmistettava ruisjauhosta ja siihen piti lisättämän liimavettä, johon oli keitetty koiruohoa. Tarkoituksena oli näin estää ammusvarastojen koivahingot. Yhteen musketinpatruunaan sai käyttää 1/8 arkkia kirjoituspaperia, jonka oli oltava ohutta ja vahvaa. Useita arkkeja piti leikata samanaikaisesti. Liimauksesta kuitenkin luovuttiin melko pian, kun havaittiin että patruunat homehtuivat liimattuina huomattavan nopeasti.

Vuonna 1804 Iähetti sotakollegio vanhentuneita arkistojaan joukkoosastoille patruunamateriaaliksi, ja v. 1810 salli majesteetti armollisesti rykmenttien omiakin tarpeettomiksi käyneitä asiakirjoja käytettävän tähän tarkoitukseen. Patruunoiden valmistus rykmenteissä tapahtui sarjatyönä, jossa joka työvaihetta kohti oli tietty määrä miehiä. Patruunat säilytettiin 10 kpl punteissa. 137 miestä kykeni kahden upseerin ja kymmenen aliupseenin johdolla valmistamaan 10 tunnissa 96 000 musketinpatruunaa.

Lähde, Josef Alm: Eldhandvapen 1.

Ari Salin